Hyvvee uutta vuotta.

Uusi vuosi on tuonut ihan mukavaa uutta raikkautta ja reippautta koko olemukseen ja elämään oikeestaan. Vieläkin olen pohjimmiltani sama nahistunut laiskottelija ja velvollisuuksienvälttelijä kuin aina ennenkin, mutta jotain parannusta fiiliksissä on havaittavissa.

Joulu nyt meni niinkun arvata saattaa, silkan mässäilyn parissa, ja varmaan tuosta viime tekstistäni lähtien on ainakin pari kiloa tullut turhaa vyötärölle. Nyt olen pyrkiny miltei viikon ajan saamaan itseäni taas kuosiin. Aluksi onnisti, mutta nyt on pari viime päivää ollut vähän niin ja näin. Ei nyt mitään yletöntä rypemistä repsahduksissa kuitenkaan. Niin ristiriitaista.

Koulu alkaa varsinaisesti kahden päivän päästä, ja se ei kyllä nappaa pätkääkään. Koko loman, joka piti käyttää ahkeraan ryhdistäytymiseen, oon vaan lusmuillut. Nyt on pakollisen parannuksen paikka tai tipun ihan totaalisti kärryiltä. Auts.

Positiivista sentään on, että uuden vuoden jälkeen on taas jaksanut jumppaaminen kiinnostaa ihan hulluna. Jes.

Huonosti menee.

Huonosti, tai ainakin huonohkosti menee, niin en ole ehtinyt ja jaksanut kirjoitella. Valoa tunnelin päässä, kun jo luen muiden tekstejä. Kyllä se tästä.

Vittu.

Oon menettänyt kiinnostukseni, uskoni ja toivoni niinku ihan kaikkeen. Kaikki vaan inhottaa. Tahtoisin vaan käpertyä sänkyyn yhä uudestaan ja tiltata Sex and the city -completen päälle ja viettää loppusyksyn ja talven silleen. Mutta toisaalta sekin vois jossain vaiheessa alkaa ahdistaa.

Oon väsyny kouluun. En oo tehny mitään koulutöitä ainakaan viikkoon. En edes käynyt luennoilla. Maanantaina ei vielä huvittanut, eilen olin niin totaalin karmean näkösessä kunnossa etten yksinkertasesti voinut, ja tänpäivänen luento oli peruttu. Eihän siinä mitään, mutta rästissä on luentopäiväkirjaa, esseetä, tenttiinlukua, kandintutkielmaa, luettavia artikkeleita, läksytehtäviä, ja vielä sitten oikeestaan tuplana lähes kaikkia noista. Ja en ole koskenutkaan. Ei nappaa. En vaan pysty ottamaan itseäni niskasta kiinni, kun ei edes sekään kiinnosta. Haluaisin edistyä, olla ylpeä aikaansaannoksista, mutta hoo vee vaan koko koulu juuri nyt.

Ylihuomenna pidetään pienelle osalle sukua tuparit tässä "uudessa" kämpässämme. Vähän silleen pikkujouluhenkeen. Salaattia, patonkia ja jotain makoisaa. Pitäisi hoitaa tuo edustuspuolikin kuntoon, siivota ja miettiä noi tarjoilut. Mutta en jaksa kumpaakaan. Ruokaa nyt vielä vähemmän miettiä kun jotain siivoamisnyhjäystä.

Laihdutus on ollut lomalla kaksi päivää. Ensimmäisen päivän takia, kun ahdisti, menkat alkoi ja koin kauheimman makeanhimoni varmaan kuukauteen. Sitten söin makeaa. Ja hiilareita muutenkin. En nyt ihan järkyttävästi, mutta jostakin, joko menkoista tai muusta johtuen heräsin eilen sitten ihan perseen näkösenä. Silmäluomia myöten, tai etenkin niistä, ihan turvonneena. En voinut tehdä mitään. Joten ahdituin ja söin lisää makeaa. Tänään on ahdistellut, mutta yritän nyt tsemppaa. Menkatkin alkaa olla ohitse päin, niin en voi syyttää niitäkään mistään. Yritän edes terveellisesti syödä, että saisin tän turvotuksen helpottamaan.

Tänään oli ultraääni mun käden takia. Eivät osanneet sanoa, mikä siinä on vialla, joten joudun seuraavaksi ilmeisesti magneettiin. Voikohan se olla joku vaarallinenkin sairaus? Mitäs jos se on oikeesti jokin hengenvaara, ja täällä mä ahdistelen jonkun koulun ja syömisen takia? Mitä vitun väliä? Mitä vitun väliä on millään?

Mut hei jee. En oo syöny lääkkeitä kai kahteen päivään.

Löytöjä ja katumusta.

Loppuviikosta shoppailin ihan hulluna ja ihan liikaa. Nättejä vaatteita ja sen sellasta. Viikonloppu meni muuten ok, tai siis on tähän mennessä mennyt, paitsi ton helkkarin viinan suhteen. Nätisti kyllä periaatteessa, mutta mutta... Siinä vaan on aina liikaa energiaa!

Perjantaina ihan turhaan join pikkupullon viiniä (300 kaloria), mutta se nyt ei niin paha ollut. Lauantaina pikkujouluissa kaksi kertaa samanmoinen ja vielä melkein kaksi siideriä (300+300+250+250=1100!!!). Nyt yritän tänään "paastota" kokonaan, vaikka oli kyllä pakko käydä tutuilla lounaalla. Eli siellä söin, mitä piti. Ehkä tollaset 600 kaloria yhteensä. Yritän pärjätä illan nyt melkein nollalinjalla ja vähän rankaista itteäni viime yöstä. Vaikka hauskaa kyllä oli. :)

Eikä tässä nyt hätää mitään, muuten menee niin vahvan tuntusesti. Oon ihan uudella tavalla oppinut hankkimaan netistä inspiraatiota. Blogeista, yhteisöistä, kuvista, videoista, ihan kaikesta. Vaikken muuten, niin ainakin se vie aktiivisuuden pois ruuasta ja sellasesta. Saan voimia vastustaa nälkää.

Herkkuhimot ei oo vierailleet pitkään aikaan. Oon ihan yllättynyt. Mut hyvä niin. Ei töissä, ei kännissä, ei mitenkään. Pahinta on vaan kun tulee nälkä, ja täytyy syödä ettei olis huono olo. Mikäs siihen auttais?

Uusi vaaka on edelleen ihana!

Mut nyt meen vähän kauppoihin ostelee siivousvälineitä tulevaa viikkoa varten. Pakollinen pikkujoulusiivous edessä, pöh. Aattelin että sorrun vielä yhteen ihanaan naistenlehteen, jos vaikka saisin sitten loppuillan ihailla kauniita naisia. :P

Palsternakkaa.

En tiiä oonko koskaan ennen, ees pienenä missään isän tekemissä ruuissa syönyt palsternakkaa. Niin erikoisesti sen maku yllätti mut tänään. Kasvissosekeittoon, päivän pääruokalajiini, päätin sellasta tunkea vähän niinku vaihteen vuoks. Oletin muovikääreeseen kiedotun möhkylän muistuttavan jotain sellerin-artisokan-lantun tapasta risteytystä, mutta mitä helkkaria. Ihan kun ois jotain chilipiparjuuriwasabia mun keitossani! No onneksi sentään en sitä paljoa uskaltanu laittaa, kun oli niin vieras tuttavuus. :) Tän jälkeen ainakin muistan, että se on se palsternakka joka maistuu jokseenkin tältä.

Rakastan mun uutta vaakaa. Se on ollut mulle niin ihastuttavan suopea. Ja tänä aamuna uskalsin jopa antaa sen tallettaa painoni. Tuskin kuolen siihen, vaikka siippani sen näkisikin. Ja lisäksi se tuskin edes sitä näkee.

Ihanaa, saan olla yksin kotosalla loppuillan ja natustella sosekeittoa jos siltä tuntuu. Todennäköisesti tietysti ei tunnu. Tällä hetkellä kun on eka kuppi edessä suoraan hellalta, ja vaikka nälkä olikin, niin melkein voisin näihin muutamaan lusikalliseen jättää. Mut en kyllä jätä, täytyyhän sitä joskus syödäkin.

Sorruin sitten eilen takasin lääkettä ottamaan. Vähän tavallaan harmittaa, mutta toisaalta siitä kyllä tuli tosi hyvä ja rauhallinen olo, joka on jokseenkin tähän hetkeen asti jatkunut. Nyt ehkä alkaa vähän sätkyilyttämään taas. Mitä mä teen? Miksen tee koulutehtäviä? Miksi luen vaan näitä ainaisia keskustelupalstoja? Pitäskö lähteä kaupasta hakemaan vissyä? Jne, jne. Yritän kyllä tosissaan tänään lisää työskennelläkin, mutta ensin toki hieman rentoudun rankan päivän päätteeksi.

Oon alkanut ottaa muuten palelemisen taas jo ihan itsestäänselvyytenä. Rasvakerrokset hupenee, niin olo on jatkuvasti vilunen. Monesti nää kaikki ikävät nälkiintymisen fyysiset oireet on saanut mut "järkiini" tai siis syömään taas vähän enemmän ja enemmän ja enemmän, kunnes seuraava "repsahdus" tai siis häiriöisempi vaihe alkaa. Nyt otan kaiken ikävästi tai mukavasti, miten sen nyt ottaa, asiaankuuluvana. Puen vaan paljon päälle. Onneksi toistaseksi kaikki päänsäryt on pysyneet poissa.

Nojuu. Mitäs tässä nyt kummempaa. Vahva olo senkun jatkuu. Eikä tänäänkään ole juuri kovasti mikään ahdistanut. Mitä nyt "liika" syöminen. Vaikka samalla toisaalta aattelen että pitäisi ihan tietoisesti pitää "ahmimis"-päivä, että saisi hetkeksi aineenvaihdunnan kiihtymään. Eikös se niin menis?

Shoppailua

Ostin vaa'an. Ei ihan sellanen nätti kun oisin halunnut, mutta oikein hyvä perusvaaka. Siihen voisi tallettaa viiden edellisen mittauksen tuloksetkin, mutta sitä en voi tehdä, ettei puoliso vaan niitä sattuisi näkemään. Olen liian painava.

Lintsasin koulusta tänään, mutta kirjotin kyllä koulutöitä vähän kotona, eli ei siinä kummempaa. Oikein hyvällä fiiliksellä taas jatkan. Joulukin jo melkein mielessä. Ruoka-asiat olen eilen ja tänään oikeastaan vaan täydellisesti sivuuttanut. En ajatellut niitä, mutta en myöskään syönyt juurikaan. Eilen olin vieläpä ilman lääkkeitä koko päivän, todistin itselleni pystyväni. Nyt tekisi mieli hurjasti jotain, en osaa eritellä mitä. Ehkä pistää pää lääkkeellä sekasin, tai istua vaan koko ilta tietokoneella. Jotain vaan.

Löysin syömishäiriöistentuki-palstan uudesta osoitteestaan, vaikka olen joku 2 viikkoa koittanut sitä metsästää. Sitä luen tosi kausittaisesti. On ihana lueskella ihmisten kokemuksia esim. Lapinlahdesta, ja hoidon saamisesta. Omaa tilannettani kun en voisi ikinä minnekään kuuluttaa. Toisaalta tällä hetkellä olo on ihan tervekin. En varmaankaan tai siis tiedän kyllä helvetin hyvin, että en syö tarpeeksi ja piste, mutta noin muuten. Henkinen olo on aika vahva. Jos näin jatkuu, niin varmasti pystyn muutaman päivän sisällä puuttumaan syömisiinikin rohkaisevasti. :)

Mitä on onnistuminen?

Helppoa aloittaa teksti aina jostakin päivän kulkua polttaneesta kysymyksestä. Mitä siis on onnistuminen? Suunnitelmiini verrattuna epäonnistuin tänään. Mutta toisaalta kalorimäärä jäi kuitenkin omien laskelmieni mukaan reippaasti vajaaksi, eli voisin siis sanoa olevani kohtalaisen tyytyväinen. Onnistuin vastustamaan työpaikan ilmaisia viinereitä ja rasvasokerisekoitejogurtteja (miten helkkarissa voi jogurtissa olla 119 kaloria 100 grammassa?). En sortunut niihin. Eikä tehnyt edes tiukkaa, tai siis että kieltäytyminen oli oikein luonnollisen tuntuinen valinta, vaikka mieli olisikin tehnyt.

Toisaalta taas. Mun piti tänään syödä säännöllisin välein ja sopivia määriä tasaisesti. No eihän se ihan niin onnistunut. Paastosin ja söin ja taas paastosin ja söin. Lopulta illalla myös tuttavien juhlia varten innostuin sekakäyttämään. Aluksi otin lääkettä vaan jotta saisin itseni hallittua syömisestä. Mutta sitten ajattelin että ei se yksi lightsiideri mihinkään hetkauta mun tätä päivää, kun muutenkin olen vielä niin miinuksella. No niitähän meni sitten kaksi. Ja vähän viiniä. Ja vähän skumppaa. Onneksi sentään baarikierrokselta halusin jäädä pois. Kai se lääke sitten vaikutti vasta hiukan jälkijunassa. Olisi pitänyt ottaa vähän aiemmin, että olisin vaan jo juhlien alusta asti kaivannut kotia kuin kuuta nousevaa.

Ollut tänään sellanen helppo-vaikea päivä. Näitä on aina välillä. Tänään oli helppoa ruuan suhteen, ainakin kohtuullisen, mutta vaikeaa noin muuten mentaalisesti. Onneksi työ saa vähän ajatuksia muualle sentään. Mutta toisaalta välillä tuntuu, että ongelmiini vaikuttaa negatiivisesti se, etten saa tarpeeksi keskittyä niihin. Jotenkin tuntuu että silloin ne pautuvat, ja sitten sen vapaan hetken myötä kaikki kasaantunut kaatuu päälle, ja silloin tilanteeni hallinta on miljoona kertaa hankalampaa, kuin taas sellainen tasainen pieni jatkuva hallinta.

No mutta kuitenkin. Tänään oli tuossa mielessä helppo-vaikea päivä. Niitä toisia pelkään melkein tällä hetkellä enemmän. Että henkisesti menisi hyvin, mutta ruuan suhteen päin mäntyä. Se aiheuttaa taas sitten sitä kasautumista henkisesti rankoille ajoille. Miksen vaan osaisi laihduttaa ajattelematta sitä niin paljoa?

Mutta onnellista. Laskin tänään töissä, että virallisesti olen aivan pian taas alipainoinen. Sitä odotan, se on etappi. Iso sellanen. Pitkästä aikaa taas. Mutta en vaan ymmärrä miksi olen silti niin suuren tuntuinen? Vahvan ja lihaksikkaan sentään melkein, mutta samalla myös liian suuren. Eikö alipainoisen kuuluisi olla siro ja hento? Mutta onhan tässä vielä jokunen gramma jäljellä siihen.

Vaakaa en muuten ehtinyt tänään hankkia. Oli liian kiire. Mutta aion kyllä, olen nyt jo päättänyt. Tahdon tietää tarkemmin painoni.

Pitihän se arvata

Ainahan se menee niin. Juuri kun pääsee hehkuttamaan, niin sitten vedetäänkin pyllylleen saman tien. Ehkä en enää koskaan kirjoita, että on sujunut hyvin. Silloin ehkä kaikki jatkuisi hyvänä. Onneksi en mitenkään älyttömän pahasti vetänyt eilen överiksi kumminkaan. Plus että aamulla kylppärin vaaka oli yllättävän suopea mua kohtaan.

Olen tässä kovasti leikitellyt ajatuksella ostaa uusi vaaka. Tuo vanhani on muutaman vuoden takainen joululahja äidiltä, ja se on siis sellanen mekaaninen viisarivaaka. Ei todellakaan tarkka, ja se on monesti tiukkoina aikoina ärsyttänyt pikkutarkkuuttani. Haluaisin sellasen nätin litteän digivaa'an, jossa näkisi edes sadan gramman tarkkuudella oman tilanteensa. Aina välillä olen uutta vaakaa himoinnut, mutta nyt intoni on jo isompi kuin millään aiemmalla kerralla.

En ole kyllä yleensäkään mitenkään kovin punnituksen orja ollut. Suurempi tyydytys mulle tulee löystyneistä vanhoista vaatteista, kuin painon putoamisesta. Vaikka tottakai pienempi lukumäärä puntarissakin on aina tietyn tasoinen voitto ja menestys. Mutta siis kuitenkin, nyt toivoisin uutta vaakaa, ihan jo senkin takia, että ehkä tarkemmalla vaa'alla saisin itseni tyytyväisemmäksi edistykseeni. Sen sijaan että aina viisari heilahtaisi suunnilleen samaan kuin eilenaamunakin, näkisin tarkemmin pienemmätkin muutokset. Toisaalta taas, olisiko siitä oikeastaan mitään hyötyä mihinkään suuntaan.

Kromipillerit loppuivat tänäaamuna. En ole vielä päättänyt ostanko niitä lisää. En osaa arvioida onko niistä mitään hyötyä. Luulisin ettei ole. Se pienikin mahdollinen hyöty on varmaan vaan plasebovaikutusta, eli voisin sen saavuttaa halvempaan hintaan vain itseäni psyykkaamalla makeanhimoa vastaan.

Oon aika paljon ihan viime päivinä lukenut erään bulimistin blogia, tosin jotain tosi vanhoja merkintöjä. On harmi, etten voi sietää oksentamista, muuten voisin joskus kokeilla heikkona hetkenä sitäkin. Olen joskus yrittänyt, mutten saanut kuin jonkun yhden suupalan ulos vaan. Ja senkin todella kovan yrityksen seurauksena. Onneksi tosin humaltuneena oksennan aika herkästi heti jos otan vähänkään jonkin tietyn mystisen rajan yli. Ja etenkin jos en paljoa ole ennen juomista syönyt. Viime viikonloppunakin meni juhliminen painonhallinnan kannalta hyvin, koska en paljoa päivällä syönyt kun säästin kaloreita juopotteluun, ja sitten juotuani kuitenkin oksensin suurimman osan turhista alkoholikaloreista alas viemäristä. Tänä viikonloppuna en aio juoda pisaaraakaan. En ehtisikään, koska on paljon hommia.

Menen tänään mummille. Ei huvittaisi kauhesti, kun ulkona on satanut koko päivän, mutta pakko se on kun on sovittu niin. Toisaalta ehkä saan vähän taskurahaa, jolla voisin vaikka ostaa sen uuden ihanan vaa'an.

Minäkö herkkä?

En osaa sanoa, olenko kenties jollakin tasolla vähän herkkä, kun vieraille ihmisille tapahtuneet kauheudet saavat mutkin näin sekaisin. Eilen vollotin töissä aivan tuhatta ja sataa kuunnellessani radiosta kello kuuden tiedotustilaisuutta ampumavälikohtauksesta. Voi ihmisparkaa, ja ihmisparkoja.

Ehkä mulla ei asiat olekaan suhteellisesti ajateltuna niin huonosti. Vaikka satutankin jatkuvalla syötöllä itseäni, ja ehkä satunnaisesti myös muita, niin sentään en sen syvemmin. Kuolema kyllä koskettaa mua aina, siis oli maa mikä tahansa. Ehkä se on syy siihen, miksen erityisemmin piittaa seurata maailmanmenoa mistään uutisista tai lehdestä. Pysähtyisin vain liian usein suremaan, ja keskittyisin asioihin, joihin kukaan ei oleta mun keskittyvän. No eniveis, olin kuitenkin oikein kiitollinen, ettei kukaan sattunut herkkää hetkeäni näkemään. En juuri itke julkisesti.

Kulunut viikko tässä on sujunut muuten "vahvoilla". On tuntunut tosi kaikkivoipalta, kuri pitää ja liikunta maistuu. Voi kun näin voisi jatkua. Tätä menoa saavuttaisin helposti kaikki elämäni tavoitteet toivomassani ajassa. Mutta toisaalta... Tätäkin päivää on vielä tuskastuttavan monta tuntia jäljellä, ja olen viime aikoina turvautunut turhan usein unipillereihin. En haluaisi tottua niihin liikaa, koska sitten tositositosi tarpeen tullen ne ovat mitä kallein ystävä.

Yours truly, Minä.

Onko mulla mitään sanottavaa?

Olen jossakin määrin viimeisen vuoden aikana tutustunut erinäisiin keskusteluihin ja vuodatuksiin, mitä internetin uumenista vain olen käsiini saanut. Suurin into syntyi Syömishäiriöisten tuki -sivujen keskustelupalstoilta, mutta kun tänään pitkän tauon jälkeen yritin niille päätyä, eivät mokomat auenneet. Lopputuloksena siis, hieman lääkehuurussa päädyin avaamaan oman vuodatukseni ammennettuani ensin lukuisia tunteita muista vastaavista avautumisblogeista.

Luulin taas kerran kaiken todella olleen ohi. Aluksi hurja spurtti "saan syödä mitä haluan, oma on elämäni, ja voin elää ruumiissani sellaisena kuin se on". Tämän jälkeen saapui nopeasti terveellinen "yritän liikkua enemmän, ja keskittyä syömään todellista kunnon ruokaa, se tulee olemaan avain uuteen terveelliseen elämään". Ja nyt. Löydän itseni uhkaavasta tilanteesta. Siitä kun näläntunne on vallantunne. Mitä vähemmän on sen enemmän itselleni. Voitokkaat tunteet tulevat siitä askeettisen ihanasta kieltäytymisestä, suuresta elämäni onnistumisesta, kun en tarvitsekaan tänään enää mitään iltapalaa. Huomenna olen sitten tyytyväinen.

Mielessä siintävät tulevat pikkujouluriennot. Kaksi viikkoa aikaa. Sinä aikana kuihdutan itseni täydelliseksi. Siitä vielä kaksi viikkoa toisiin juhliin. Silloin olen jo siellä. Suuressa tavoitteessani. Ja loppua ei näy. Elämäni on voimissaan.

Koulua en jaksaisi hetkeäkään. Kavereita vielä vähemmän. Koulun hyvä puoli on sentään se, että se vie päivistäni kallisarvoista aikaa, sitä aikaa, jolloin joutuisin miettimään mitä syödä, mihina aikaan, ja paljonko silloin saisin sisääni kaloreita tuhlaamassa päivän jäljellä olevia kaloreita. Kiireisenä koulussa ruuan voi unohtaa, sillä eihän opiskelijalla ole aikaa joka välissä naposteluun.

Kaverin taas ovat kaiken paha ja juuri. Ruokaa ja viinaa. Miksei ihmissuhteita pystytä pitämään nykyään pystyssä minkään muun voimin? Tarvitsisin kipeästi jumppakaverin. Mutta mielellään selväjärkisen sellaisen, joka saisi minut katsomaan lihaksia ja tervettä ruumista kauniina. Tällä hetkellä kun kaunis on mielestäni juuri sitä, mistä totean miehelleni "muuten ihan nätti, mutta liian laiha".

Olen niin onnellinen, että tämä päivä meni hyvin. Vaikka syötin ystävääni Energynetiin mielestäni kaikki päivän tiedot yläkanttiin, olen siitä huolimatta reippaasti tavoitteessani. Tosin ainahan on parantamisen varaa.

Muutoin fiilis on ollut tänään aika ihana. Varmasti osasyynä lääkkeet. Tiedän ettei niitä tuli "turhan päiten" käytellä, mutta kun siihen tunteeseen pääsee kiinni, niin on vaikea jatkaa seuraavaa iltaa ilman. Tuntuvat myös helpottavat kaikenlaisessa syömisinnostuksessa nämä. Voi kunpa jostain, lääkkeistä tai mistä vaan, vaikka tästä uudesta blogista saisin voimaa jatkaa eteenpäin samaan malliin kuin tämä päivä meni. Hampaiden pesun kautta nukkumaan ja tämän päivän möröt on selätetty. Katselin jopa itseäni suihkussa kohtuullisen tyytyväisin silmin. Edistystäkö johonkin suuntaan?

Tiesin että tämäkin vaihe taas tulisi. Kunhan ei äityisi liian pahaksi, niin varmasti tulen tästä nauttimaan. Vielä en myönnä varsinaisesti syömisteni häiriintyneen, mutta tämä viikko vielä näin, niin sitten alkaa olla tosi kyseessä. Pelottavinta on, että sitä toivon ja odotan.